Mun viime päivät on mennyt töissä, syödessä, salilla ja nukkuessa. Arki on arkee, ja se on hyvä pitää sellasena.
Töissä on mennyt loistavasti. Luulin et koko kuukaus tulee olee täynnä vaan pieniä indesign-harjoituksia, puolen tunnin välein seinän tuijottamista ja keksien syömistä.
Pääsin yhden toimiston taittajan isoon projektiin mukaan, ja voin nyt ylpeänä kertoa handlaavani inDesignin niin hyvin saksaksi, että lehtitaitto sujuu ongelmitta! Kyseessä on kerran vuodessa ilmestyvä, lähes 300-sivuinen, lehtijulkaisu Düsseldorfista. Se kertoo tästä kaupungista oikeestaan kaiken. Laajasti tietoa kaupungin kaikista nähtävyyksistä, shoppailumestoista, tulevasta muodista - ihan kaikesta.
Siinä meni muutama päivä ihan hujauksessa, koska uutta asiaa tuli niin tajuttomasti ja työ oli kuitenkin omalla tavallaan niin vaativaa (ja sellaista, et "tätä ei sit saa missään nimessä mokata"), et työpäivien jälkeen olin kuoleman väsyny, enkä jaksanu olla millään tavoin sosiaalinen.
Purin väsymyksen nukkumisella ja salitreeneillä iltaisin.
Jotenkin itellä on hirveet paineet takaraivossa koko ajan, et hirveesti pitää nähä, tehä ja kokea. Totta kai se on niin ja se onkin mun tavoite, mut väsymystä ei vaan voi voittaa niin helposti. Siitä ahdistuu sit taas hirveen herkästi kun alkaa laskee, et kuukaus täällä on jo kohta ohi (melkeen puolet menny) ja mitä mä oon tehnyt.
Mut eikö sekin oo jo kokemista, näkemistä ja tekemistä, että on, elää ja hengittää toisessa maassa. Oppii ne tavat, oppii ne reitit ja oppii sen arjen elämisen, vaikka olisikin kaukana kotoa.
Muistaa sen, että sanot aamulla jokaiselle työpaikalla vastaankävelevälle 'morgen' ja tajuaa sen, että kaupat menee kello kahdeksalta kiinni, eikä voi turvautua Alepaan.
Tänään töiden jälkeen käytiin Lukaksen kanssa visiitillä Rheinturmissa. Se on 240m korkea TV- ja radiotorni. Sen kyljessä on valoveistos Lichtzeitpegel, joka loistaa ihmisille kellonajan (tosin noh, sen näkee iltaisin) - samalla ollen maailman suurin digitaalikello.
Viikonloppuna ajattelin olla sosiaalinen. Kaveritapaamisia tiedossa, yay!
Viihdyn tässä paikassa, vaikkakaan en voi jokaista vastaankävelevää koiraa silittää. Kaikki on vaan niin söpöjä.
Töissä on mennyt loistavasti. Luulin et koko kuukaus tulee olee täynnä vaan pieniä indesign-harjoituksia, puolen tunnin välein seinän tuijottamista ja keksien syömistä.
Pääsin yhden toimiston taittajan isoon projektiin mukaan, ja voin nyt ylpeänä kertoa handlaavani inDesignin niin hyvin saksaksi, että lehtitaitto sujuu ongelmitta! Kyseessä on kerran vuodessa ilmestyvä, lähes 300-sivuinen, lehtijulkaisu Düsseldorfista. Se kertoo tästä kaupungista oikeestaan kaiken. Laajasti tietoa kaupungin kaikista nähtävyyksistä, shoppailumestoista, tulevasta muodista - ihan kaikesta.
Siinä meni muutama päivä ihan hujauksessa, koska uutta asiaa tuli niin tajuttomasti ja työ oli kuitenkin omalla tavallaan niin vaativaa (ja sellaista, et "tätä ei sit saa missään nimessä mokata"), et työpäivien jälkeen olin kuoleman väsyny, enkä jaksanu olla millään tavoin sosiaalinen.
Purin väsymyksen nukkumisella ja salitreeneillä iltaisin.
Jotenkin itellä on hirveet paineet takaraivossa koko ajan, et hirveesti pitää nähä, tehä ja kokea. Totta kai se on niin ja se onkin mun tavoite, mut väsymystä ei vaan voi voittaa niin helposti. Siitä ahdistuu sit taas hirveen herkästi kun alkaa laskee, et kuukaus täällä on jo kohta ohi (melkeen puolet menny) ja mitä mä oon tehnyt.
Mut eikö sekin oo jo kokemista, näkemistä ja tekemistä, että on, elää ja hengittää toisessa maassa. Oppii ne tavat, oppii ne reitit ja oppii sen arjen elämisen, vaikka olisikin kaukana kotoa.
Muistaa sen, että sanot aamulla jokaiselle työpaikalla vastaankävelevälle 'morgen' ja tajuaa sen, että kaupat menee kello kahdeksalta kiinni, eikä voi turvautua Alepaan.
Tänään töiden jälkeen käytiin Lukaksen kanssa visiitillä Rheinturmissa. Se on 240m korkea TV- ja radiotorni. Sen kyljessä on valoveistos Lichtzeitpegel, joka loistaa ihmisille kellonajan (tosin noh, sen näkee iltaisin) - samalla ollen maailman suurin digitaalikello.
Viihdyn tässä paikassa, vaikkakaan en voi jokaista vastaankävelevää koiraa silittää. Kaikki on vaan niin söpöjä.
Helmi, kiitos - hieno blogi. Kirjotat tosi hyvin, elävästi ja kiinnostavasti. Mahtavia kokemuksia ja oot niin hyvällä asenteella liikkeellä, että oikeinkin oot kunniaksi meiän koululle, Helsingille, Suomelle ja koko Fennoskandialle! :) Noi kokemukset ja kaikesta selviäminen vie sut vielä pitkälle. Mukavaa ja antoisaa loppuaikaa.
VastaaPoistaKiitos paljon kommentista, Arja, se sai hymyilemään!
Poista