TAG 1

1.10. heräsin viideltä. Pakkasin viimeiset välttämättömät kamat mukaan ja äiti saattoi mut kentälle. Mä olin itseasiassa nukkunut ihan tajuttoman hyvin. Ja täs pitää siis tietää se, et mä stressaan tosi pienistäkin jutuista yleensä niin paljon, etten saa unta öisin. Stressaan useimmiten sitä, et mitä jos en sit herääkkään ajoissa. 

Mut nukuin hyvin ja se on kai se pääasia. 

Lentokentällä aika pikaset heipat äidille, ja turvatarkastuksen kautta juomaan ja syömään ylihinnoitellusti. Se ei oo tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa. Oli kuitenkin ihan fine. 

Mä oon lentänyt silleen semipaljon, mut en ikinä yksin. Ehin lukee kirjaa ehkä kymmenen sivua, kunnes alko väsyttää ihan tajuttoman paljon ja sit loppumatka meniki oikeestaan täysin nukkuessa. 

Düsseldorfiin elossa päästyäni aloin miettii, et mitä ihmettä mä täällä teen. En ymmärrä saksaa sanaakaan, ja miten mä muka ikinä tuun pärjäämään täällä englannilla kun jokainen jolta yritin kysyä neuvoa kentällä, vastasi takaisin saksaksi. Epätoivo, ahdistus, "ei hitsi mä oon hukassa". Olin heikko ja otin taksin. Taksikuski oli ihan ku How I Met Your Motherista. Kaikki mitä me sanottiin oli 

Hallo

Graf-Adolf Str. 

Oki. 

- - -

I stop here. Hotel.

- - -

Ja heti seuraavaan sydämen liikatykytyksen aiheutti hostellin respa. Ei kuulemma löytyny mun nimellä varauksia. Juu ei. Näytin passia, että saa nimen oikein, mutta eih eih eih. Haluatko siis varata tälle yölle huoneen?

Mutta täällä mä nyt istun. Mulle varatussa huoneessa. Ja nauretaan aina sen naisen kanssa, kun jätän avaimen respan tiskille. 

Mä pyörin hetken aikaa hostellihuoneessani. Tsekkasin paikat ja sit se iski, et mun pitää oikeesti olla täällä tänään sosiaalinen ja puhua ja ymmärtää ja tehä hyvä ensivaikutelma. Mun oli käytävä mun työharjoittelupaikallani.

Tähän väliin lisättäköön se, että oon täällä vähän niinkuin ilman ketään tuttua. Täällä ei ole sukulaisia, muita opiskelijoita Helsingistä mun kanssa eikä kavereita lähistöllä. Ainut, joka on "mua varten hankittu tänne" on Saksan päädyn koordinaattori. Kyseinen nainen opasti mut ekan kerran Rheinische Postille, sanomalehtiyritykselle jolla oon tän kuukauden töissä. Ja sit se ilmoitti, ettei oikeastaan tiiä ehitäänkö nähä ku kerran. "Mut toivottavasti pärjää!"

Mä olin varautunut, että mun pomo on kankea harmaantunut pukumies ruskean salkun kanssa, mut se olikin älyttömän rento nuori mies. Sanoi, että kyllä mä täällä olon aikana tuun vielä puhumaan sujuvaa saksaa. Sen jälkeen kun olin sanonut, että ich kann kein deutsch sprechen. En vaan osaa. Eikä tälläisistä asioista voi valehdella, koska lügen haben kurze beine.

Rheinische Postilla on töissä tällä hetkellä about 20 muutakin harjoittelijaa, kaikki paikallisia opiskelijoita. Mun ikäisiä, ja muutaman vuoden vanhempia. Kaks niistä oli pomon kanssa ottamassa mua vastaan. Mielettömän auttavaisia ihmisiä, toinen hankki mulle joka saksalaisen prepaidin - hyvää hyvyyttään, hoiti asian täysin omalla vapaa-ajallaan.

Istuin uuden työkoneeni eteen ja rupesin kattelemaan ekaa tehtävää, joka mun oli tarkoitus aloittaa seuraavana päivänä. Sit huomasin post it-lapun, joka mulle oli kirjoitettu. Samaan aikaan selaimessa oli auki suomi-saksa-sanakirja, google translate ja "kuinka muuttaa photoshopin kieli suomeksi".

(Valitettavasti kielen muuttaminen ei oo niin yksinkertanen homma, joten oon jo yhen päivän ehtiny hermostua saksankielisiin valikoihin ja typeriin nimiin". Layeri on layer ei mikään ebene. Pls. 

Ja joku tässä paikassa on saanut musta ihan eri ihmisen jo ekan päivän sisällä. Suomessa jokaisen ensimmäisen työpäivän jälkeen mä olen mennyt kuudelta iltapäivällä nukkumaan ja herännyt sitten vasta neljäntoista tunnin nukkumisen jälkeen. Täällä mua ei väsyttänyt.

Katoin telkkaria, ja mietin, että missä vaiheessa Jennifer Aniston on oppinut puhumaan niin sujuvaa saksaa. Juuh eli.. Dubbaus. Mikä kultainen keksintö.