Was ist das? Das ist ein Blog-Post! Hiphip hurraa!
Tänään Rhein oli paksun sumun peitossa. Se oli just sen näkönen, että se olis inspiroinu mua kaivamaan kameran repusta, jos mulla olis ollut se mukana.
Kuukauden ajan joka aamu se oli erinäköinen. Vain yksi asia pysyi samana - sen reunalla kulkeva päivin vilkas kävelykatu oli aina tyhjä. Vähän niinkuin Suomessa keskusta juhannuksena, tai omat lähikulmat sunnuntaiaamuna.
Rhein ei koskaan muuttunut tai tule muuttumaan mulle arjeksi. Se on niitä asioita, joka sai mun suun loksahtamaan auki kahtenakymmenenä aamuna kun matkasin töihin ja joka päivä, ilta sekä yö kun katselin sitä, nojaten heman ruosteista ja kylmää kaidetta vasten.
Joka kerta kun straßebahn matkasi sen yli, nostin katseen kännykästä ja ihailin vain. Ihailin sen kumpaakin puolta, jotka ovat toisilleen kirjaimellisesti vastakohdat. Toinen puoli on kilometritolkulla nurmialuetta, hiekkatietä ja mahdollisuus rauhoittumiseen ja lenkkeilyyn. Kun taas toisella puolella ihmisiä on joka puolella - sun edessä, sivulla, takana ja vierellä. Kahviloita, kuppiloita sekä ravintoloita. Puhetta, naurua, huutoa. Pysähtyneitä katseita, mutta myös kiirettä.
Mä pidän siitä, että jopa kuukaudessa sain ihan tajuttoman hyviä ihmisiä mun elämään. Kavereita, joiden kanssa pystyi oikeastaan jopa voin olla. Väsyttävien työpäivien jälkeen mulla oli alussa tosi suuri kynnys nähdä ketään, koska se tarkoitti yleensä aina sitä, että "mennään, tehdään, nähdään paljon", joka ei vain toimi väsyneenä. Mut heti kun pystyi vain olla, kävellä, kierrellä, katsoa leffoja/sarjoja ja puhua, niin työpäivien jälkeen pystyi tehdä muutakin kuin olla epäsosiaalinen, mennä salille ja nukkumaan.
Viimeisinä blogihiljaisina päivinä ja viikkoina mä olen nauranut, pitänyt hauskaa, ollut ja nähnyt. Kokenut ilman todisteita - kännykkä on ollut paljon taskun pohjalla. Sinänsä valitettavaa, mutta omalla tavallaan tosi rentouttavaa.
Koin tän saman ilmiön täällä, kuin koin kahtena syksynä Lontoossa. Ekalla kerralla mä kuvasin kaiken - jokaisen pienen lyhtypylvään ja tarran sähkökaapissa. Jokaisen tien, talon ja joen. Seuraavalla kerralla mä tajusin, että mä haluan kokea ja nähdä. Tajusin, että sen matkan jälkeen kun kuvasin kaiken - mä koin sen matkan vasta tietokoneen ruudun edessä. Koin sen kuvien kautta. Siinä tuli monta kertaa kysyttyä, että "nähtiinkö me tälläinenkin?"
Mun mielestä se on luovuutta, että välillä ei ota kuvia. Uskaltaa jättää sen muiston oman päänsä varaan. Ei tarvitse ottaa todistetta kaikesta, jokaikisestä asiasta minkä näkee. Koska jos se maisema ei pysy päässä enää vuoden jälkeen, se ei ollut sen arvoinen. Ja vaikka se oli sen arvoinen, mutta jostain käsittämättömästä syystä se ei vaan muistu mieleen - on listalla jo yksi hyvä syy palata takaisin.
Sillä hetket katkeaa, kun kaivaa kännykän, avaa lukituksen, avaa kamerasovelluksen, ottaa kuvan tai kaksi, katsoo onnistuuko, ja laittaa kännykän takaisin taskuun. Vielä suuremmin tää korostuu järjestelmäkameran kanssa. Sen takia luovuin sen käytön ajatuksesta aikalailla heti.
Kaksi kuukautta sitten kysyttiin, että onko innostusta lähteä Saksaan, kysyin oikeastaan enempää ajattelematta vain, että no minnes ja kuinka kauan siellä oltais sitten. Lopulta päädyin sanomaan, että ilmoitan huomenna ja siitä se sitten lähti. Paperit, odottelua, "mitä ihmettä mä meen tekemään", lisää papereita ja lievää epätietoisuutta.
Hiljaa pelkäsin koti-ikävää, koska tiedän kuinka pahana se voi mulla ilmentyä. Mutta jotain mussa on muuttunut, sillä ainoastaan kerran - alkuvaiheilla - ajattelin, että voi kumpa nyt olisi kiva olla kotona. Yksin, ilta, viileä Altstadt ja mulla oli jano. Hankin kokiksen ja sitten hymyilin taas.
Se saattaa johtua siitä, että tiedostin koko ajan kuukauden olevan tosi lyhyt aika. Tiesin, että tottakai mä pääsen lopulta kotiin. Miksi mä ikävöisin sitä täällä nyt, kun saan viettää siellä taas tarpeeksi aikaa tän jälkeen. Nyt on Düsseldorfin aika.
Puheet Helsingin kylmyydestä, ensilumista ja talvitakkikeleistä ei tosiaan luoneet pienintäkään koti-ikävää. kun kävelin auringonpaisteessa t-paita päällä.
Mutta toki se on kiva palata kotiin. Pääsen kertomaan niistä lampaista, jotka esiintyy useissa postikorteissa ja siitä aamusta kun juoksin niin lujaa bussiin että pelkäsin kaatuvani. Siitä ensimmäisestä päivästä täällä, kun olin niin hukassa, että nauroin vähän ääneen. En tiennyt missä mä olen, mihin suuntaan tulee kääntyä ja mitä mun pitää pukea päälle.
Se, että sain mahdollisuuden tulla tänne, on ihan tajuttoman hieno juttu. Mä olen kiitollinen mun koululle, tälle työpaikalle ja kaikille, jotka mahdollisti sen, että lokakuu2014 on unohtumaton, täynnä oppimista ja uusia haasteita, näin mahdollisimman kliseisesti sanottuna. Opin puhumaan tärkeitä lauseita saksaa, ja kuulemma pystyn ainakin viiden minuutin ajan esittämään saksalaista uskottavasti.
Siihen mä pyrinkin.
Mun vika päivä Rheinische Postilla oli hyvä. Se oli tosi hyvä. Vaikkakin työkaverit olettaa, että en ymmärrä niitä yhtään, niin se, että hetken päästä ne seisoi mun selän takana paketti kädessään, ei yllättäny mua ihan 100%. Elekieli kertoo paljon, toverit! But still, nice try.
Uskomaton läksiäislahja. Postikortti, yksityiskohtia myöten täydellinen ja mustekynä johon oli kaiverrettu teksti "To Helmi, Pre-Press-Services". Kaunis kynä, joka tuottaa täydellistä jälkeä.
Kävin vielä seuraamassa kuvauksia muutaman tunnin ajan - kyseessä oli kuva siihen lehtijulkasuun, jossa mäkin sain olla mukana tekemässä sivutaittoa. Kreisiä.
Pakkaus etenee, ja sitä myötä ahdistun, että eikai mun matkalaukku oo voinut sentään 15 kiloa lihoa tässä kuukaudessa. 8 kiloa se oli tänne tullessa, huomenna selviää paljon se on nyt.
